Onneksi en kuollutkaan. Se olisi niin sääli. Nyt on kesä ja minä asun kaupungissa jossa puut suhisevat pulleina ja jatkuvat sinne asti mistä taivas alkaa. Menen kyllä rikki muutamasta sanasta, sitten värisen hillittömästi vaikka ulkona ihmiset kylpevät auringossa, lopulta ompelen jäseneni taas yhteen ja kompuroin takaisin elämään. Jos olisin kuollut niin ei olisi tätä kipua ja rakkautta ja iloa. En ole vieläkään kasvanut aikuiseksi, häpeä. Mutta ei se haittaa, en ehkä haluaisikaan. Kun minulta kysytään, mitä teen, en tiedä mitä vastata. Tanssin, luen, istuskelen kahviloissa vanhojen tuttujen kanssa, matkustelen minkä budjetti sallii, odotan aina jotain. En enää elä erityisen moraalittomasti, mitä nyt välillä tarttuu joku rihkamakoru Hennesissä mukaan. Ei mitään sen pahempaa. Haaveilen kyllä häpeilemättömän suurista asioista, se ei kai ole rikos. Tiedän etten tapa itseäni, olen siihen ihan liian utelias elämään.
kuulostaa hyvältä alulta. lähinnä tarkoitan elämässä. tai no niin. elämässä. myöskin blogissa. ihana, että oot päässyt tuohon pisteeseen kaiken jälkeen, ja varmasti vielä nouset vielä enemmän. ainakin toivon siihen voimia ja muutenkin, että toivon, että nouset, ja elämä rullaa taas niinkuin sen kuuluisi. :D
VastaaPoista