Esitys on keskiviikkona. Hiki valuu. Yritän painua spagaattiin mutta jään ainakin kymmenen sentin päähän lattiasta. Myös hypyissäni on parantamisen varaa. Polveni on yhä heikko ja ponnistukseni jää mitättömäksi. Kun treenit loppuvat, lysähdän pukuhuoneen tuolille ja tyhjennän juomapullon viimeiset pisarat. Joukkue hajaantuu mutta minä voisin jäädä Kisikselle. Ei missään ole niin hyvä olla. Kunnianhimo,haasteet, tavoitteet leijuvat ilmassa. Pikkuvoimistelijat taipuvat puomeilla, pojat heittävät volttia permannolla. Valmentajien huudot halkovat seisovaa ilmaa. Haluan olla juuri täällä, joka päivä jos vaan mahdollista.
Tässä ei ole kyse laihduttamisesta. Kotona syön tacoja ja jäätelöä, nukahdan lihakset kipeinä. Seuraavana aamuna on taas kamala nälkä. Juon puoli litraa mehua ja paahdan leipiä. Haluan olla hoikka mutta terve. Jos liikunta tuo ruokahaluni takaisin, sen parempi. Ja jos lihakset vievät minut hoikasta "vain" terveen näköiseksi, niin hyvä niin. Laihuus on rumaa, en halua olla ruma enää. Ja sitä paitsi, minulla on hyvä olo itseni kanssa.
En ole astunut vaa'alle kohta puoleen vuoteen, enkä aiokaan. Miten typerää antaa koko elämänsä pyöriä numeroiden ympärillä. Katson peiliin, en ole lihava, en ylipainoinen, vaan ihan hyvä. En aio enää hukata aikaa vihaamalla itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti