Odotus

En tiedä, millä täyttää tämä tyhjiö. Rakastan niin paljon, silti satutan, hän satuttaa, ilkeillä sanoilla poraamme reikiä toistemme sydämiin.
En tiedä, haluaako hän enää nähdä minua. Istun kippurassa vanhempieni tyhjässä asunnossa ja päätän, etten soita hänelle. Otan kaksinkertaisen määrän unilääkettä että varmasti saan nukutuksi. Kaipaan hänen lämmintä vartaloaan, unesta tyyniä kasvoja. Sänky on suuri ja tyhjä. Asunto autio.

Huomenna viimeistään minun on kuultava hänen äänensä. En kestä muuten. Olen menettänyt ruokahalunikin. Viikkoihin en ole syönyt hyvällä ruokahalulla, aina ahdan sapuskaa pienentyneeseen vatsalaukkuuni ja heitän puolet annoksesta roskiin. Olen niin poikki ja epätoivoinen etten jaksa huolehtia itsestäni. Tanssin vimmatusti ja treenien jälkeen vihdoinkin on nälkä. En halua laihtua, se on rumaa ja tappavaa.

Toivoin, että hän ilmestyisi ovelleni. Kiipeäisi ränniä pitkin ikkunalle. Mutta kaipa hän vain istuu yhteisen pikkukotimme ankeassa hiljaisuudessa ja odottaa minun ilmestymistäni. Mutta hänhän sanoi, etten ole enää tervetullut. Ymmärrän kyllä.

Meillä oli niin kaunis matka. Pienet merenrantakaupungit, sitten junalla Pisaan, Firenzeen, Venetsiaan, Milanoon. En olisi halunnut palata kotiin. Kotona odottivat patoutuvat riidat.

Kun hän nukkuu poski tyynyä vasten vahva vartalo niin kauniina kuun valossa, voin tuijottaa häntä ikuisuuden. Painaudun hänen kylkeensä ja jään siihen kunnes hän unissaan kääntää kylkeä ja jättää minut uniensa ulkopuolelle. Haluan vain että aamu tulee jotta hän on taas kokonaan minun.

Nyt en enää odota, nyt minulla on lääkkeiden suoma rauha, pian ne vetävät minut raskaaseen uneen josta herään joskus iltapäivällä. Tekisi mieli juoda, litkiä hieman hilpeyttä tähän onttoon ruumiiseen. Mutta hän ei haluaisi minun juovan. Siispä vain odotan vapauttavaa, ihanaa väsymystä.