Olen laiminlyönyt blogiani jo sen alkumetreillä.
Viimeiset kuukaudet olen pitänyt itseäni esimerkkinä ihmeparantumisesta syömishäiriöstä. Olen unohtanut kalorit, syön mitä huvittaa ja miten paljon huvittaa, en pakkoliiku, käytän hissiä, en kävele rullaportaissa, rouskutan sipsejä ja karkkeja enkä pelkää kermaisia kastikkeita tai suklaaata.
Kuitenkin tajusin, että jos antaisin painoni nousta, putoaisin luultavasti sietämättömään ahdistukseen. Olen yhä hoikka, en näytä anorektikolta mutta olen alipainoinen. Alasti näytän vielä melko karmealta, liikaa luita ja liian vähän muotoja.
Uskalsin vasta tällä viikolla pudottaa tanssitunnit pois elämästäni. Olen tähän asti juossut baletista akrobatiatunneille ja kaatunut illalla kuolleena sänkyyn. Se tuntui hyvältä, mutta tajusin että pakenen pysähtymistä tukahduttamalla päiväni liikuntaan. Karsin vähän kaikkea pois ja jätin vain voimistelun. Muistan itseni silloin pikkuisena jumppatossut jalassa hikoilevana saparopäänä joka itki kun valmentaja painoi selästä syvempään venytykseen. Kuitenkin kaipaan sitä kaikkea, tavoitteita ja mieletöntä onnistumisen tunnetta.
Haluan olla pieni ja hoikka mutta ei tikkukäsillä heitetä flikkejä tai kärrynpyöriä. Olen niin helvetin jumittunut tähän painoon, jota on enää turha selitellä pienillä luilla ja loistavalla aineenvaihdunnalla.

Ja sitten hän. Kaikesta huolimatta palasin hänen luokseen. Rakastan häntä joka päivä enemmän. Vaikka kuinka yllytän häntä lyömään, hän vain vetää minut syliinsä ja antaa vihansa sulaa. Voiko ihminen todella muuttua niin paljon?

AAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHHH!

Huudan itseni kappaleiksi. En saa mennä takaisin, en saa mennä hänen luokseen. Ei ei ei ei. Hän ei saa enää satuttaa minua. En saa enää ikävöidä häntä. Minä, kaukana hartaasta ja uskovasta kristitystä, rukoilen jumalaa että rakkauteni häneen kuivuisi. Etten enää tuntisi mitään.

Sinä iltana kun sormus katosi, rukoilin ensimmäistä kertaa. Eikä se auttanut. paitsi että sormus löytyi. Ja jo seuraavana päivänä kaikki rakkaimmat esineeni iskeytyivät sirpaleiksi lattiaan, kumarruin suojelevasti ja rajusti itkien viimeisten ehjien koriste-esineitteni yläpuolelle, rukoilin häntä säästämään edes ne. Ja sitten hän repi kiiltokuvani. Keijuni, enkelini, perhoseni. Sain korvapuusteja ja vaatteet lensivät kumaralle painunutta selkääni vasten. Pakkaa, häivy, huora.

Tappaisi minut jo.

Sen sijaan hän heltyy. Jää. älä lähde, en anna sinun lähteä. Mutta minä en uskalla enää jäädä.

Tiedän, mitä ajattelette. Mutta ei hän ole sellainen. Hän on hyvä kiltti hellä rakastava hauska herttainen huomaava. Hän on kaikkea mitä tarvitsen. Hän on minun valoni ja toivoni ja iloni, hän on minun maailmani keskipiste ja sen kasassa pitävä voima. Hän on turvani, kotini, haaveeni. Minulla ei ole mitään ilman häntä. Ja hän on tehnyt eteeni enemmän kuin kukaan olisi osannut odottaa. Kun sairaalat eivät enää halunneet minua riesakseen, hän otti minut luokseen, harjasi pitkiä hiuksiani, laittoi ruokaa, vei minua sinne ja tänne ja rakasti enemmän kuin kukaan. Hänen avullaan paranin syömishäiriöstä, lopetin viiltelyn, rauhoittavien käytön. En tiedä kuka tuo poika on, joka huutaa ja paiskoo tavaroita, en tunne häntä.

Ero

Pakkasin tavarani. Kaikki on minun syytäni, tietenkin. Jos olisin kuuliaisesti mennyt hänen kanssaan naimisiin, hän olisi saanut oleskeluluvan ja elämä olisi jatkunut tavalliseen tapaan. Mutta minä uppiniskainen huora sanoin "ei" kerta toisensa jälkeen enkä antanut sydämeni sulaa. Kiittämätön narttu.

Mukavan leffaillan ja rakkaudella kyhätön iltaruoan sijaan kökötän vanhempieni tyhjässä asunnossa ja rouskutan sipsejä. En jaksa laittaa ruokaa, en jaksa käydä suihkussa, en jaksa soittaa kellekään.

En enää ikinä halua rakastaa. Se sattuu niin helvetin paljon. Sitä joutuu kantamaan toisenkin kivun vaikka omassa on jo tarpeeksi.

Onneksi hän teki minusta melko vahvan. En aio tökätä linkkuveistä valtimoon tai tyhjentää lääkepurkkeja. Kamalaa, tämäkin on hänen ansiotaan. Että olen yhä elossa.

Kaipaan siskojani. Toisaalta en jaksa tehdä yhtään mitään. Röhnötän velttona olohuoneen avatulla vuodesohvalla ja tuijotan Conan O Briania. Ei tässä näin pitänyt käydä.


Pakkasin siis tavarani ja lähdin. Pehmolelut pursusivat laukuista ja tekokukat törröttivät rinkasta. Olin varmaan huvittava näky. Kun saavuin asunnolle ja kiersin avainta lukossa, toivoin että hän olisi kotona. Että hän olisi kamalan vihainen ja huutaisi ja haukkuisi ja hakkaisi minut verille. Mutta asunto oli tyhjä, kotoisan sotkuinen. Pakkasin hiljaisena tavarani ja lähdin. Meidän pieni paratiisiasuntomme.

Mutta kun minä rakastan häntä, juuri häntä enkä ketään muuta. Haluan hänet ja haluan vapauteni, se on liikaa pyydetty. Ahne typerä tyttö...
Jos voisin olla vähemmän villi, ristiriitainen, holtiton. Mutta minä kaiken lisäksi käytän lyhyitä shortseja niin että kaikki miehetkin näkevät sääreni. Menen kai suoraan helvettiin.
Jumala antaa minulle vielä sen mitä ansaitsen, niin hän sanoi.

Terveempi

Esitys on keskiviikkona. Hiki valuu. Yritän painua spagaattiin mutta jään ainakin kymmenen sentin päähän lattiasta. Myös hypyissäni on parantamisen varaa. Polveni on yhä heikko ja ponnistukseni jää mitättömäksi. Kun treenit loppuvat, lysähdän pukuhuoneen tuolille ja tyhjennän juomapullon viimeiset pisarat. Joukkue hajaantuu mutta minä voisin jäädä Kisikselle. Ei missään ole niin hyvä olla. Kunnianhimo,haasteet, tavoitteet leijuvat ilmassa. Pikkuvoimistelijat taipuvat puomeilla, pojat heittävät volttia permannolla. Valmentajien huudot halkovat seisovaa ilmaa. Haluan olla juuri täällä, joka päivä jos vaan mahdollista.

Tässä ei ole kyse laihduttamisesta. Kotona syön tacoja ja jäätelöä, nukahdan lihakset kipeinä. Seuraavana aamuna on taas kamala nälkä. Juon puoli litraa mehua ja paahdan leipiä. Haluan olla hoikka mutta terve. Jos liikunta tuo ruokahaluni takaisin, sen parempi. Ja jos lihakset vievät minut hoikasta "vain" terveen näköiseksi, niin hyvä niin. Laihuus on rumaa, en halua olla ruma enää. Ja sitä paitsi, minulla on hyvä olo itseni kanssa.

En ole astunut vaa'alle kohta puoleen vuoteen, enkä aiokaan. Miten typerää antaa koko elämänsä pyöriä numeroiden ympärillä. Katson peiliin, en ole lihava, en ylipainoinen, vaan ihan hyvä. En aio enää hukata aikaa vihaamalla itseäni.

Ehkä jos huudan, tyhjyys sisälläni täyttyy. Ehkä jos hakkaan seinää, kipu nyrkeissäni vaimentaa kirvelevän kaipuun. Pakko tehdä jotain etten tule hulluksi.
En ole enää riippuvainen pepsimaxista, laksoista, vaa an orjuutuksesta, hikilenkeistä ja vatsalihaksista. Olen riippuvainen ainoastaan hänestä. Eikä hän tule.

Odotus

En tiedä, millä täyttää tämä tyhjiö. Rakastan niin paljon, silti satutan, hän satuttaa, ilkeillä sanoilla poraamme reikiä toistemme sydämiin.
En tiedä, haluaako hän enää nähdä minua. Istun kippurassa vanhempieni tyhjässä asunnossa ja päätän, etten soita hänelle. Otan kaksinkertaisen määrän unilääkettä että varmasti saan nukutuksi. Kaipaan hänen lämmintä vartaloaan, unesta tyyniä kasvoja. Sänky on suuri ja tyhjä. Asunto autio.

Huomenna viimeistään minun on kuultava hänen äänensä. En kestä muuten. Olen menettänyt ruokahalunikin. Viikkoihin en ole syönyt hyvällä ruokahalulla, aina ahdan sapuskaa pienentyneeseen vatsalaukkuuni ja heitän puolet annoksesta roskiin. Olen niin poikki ja epätoivoinen etten jaksa huolehtia itsestäni. Tanssin vimmatusti ja treenien jälkeen vihdoinkin on nälkä. En halua laihtua, se on rumaa ja tappavaa.

Toivoin, että hän ilmestyisi ovelleni. Kiipeäisi ränniä pitkin ikkunalle. Mutta kaipa hän vain istuu yhteisen pikkukotimme ankeassa hiljaisuudessa ja odottaa minun ilmestymistäni. Mutta hänhän sanoi, etten ole enää tervetullut. Ymmärrän kyllä.

Meillä oli niin kaunis matka. Pienet merenrantakaupungit, sitten junalla Pisaan, Firenzeen, Venetsiaan, Milanoon. En olisi halunnut palata kotiin. Kotona odottivat patoutuvat riidat.

Kun hän nukkuu poski tyynyä vasten vahva vartalo niin kauniina kuun valossa, voin tuijottaa häntä ikuisuuden. Painaudun hänen kylkeensä ja jään siihen kunnes hän unissaan kääntää kylkeä ja jättää minut uniensa ulkopuolelle. Haluan vain että aamu tulee jotta hän on taas kokonaan minun.

Nyt en enää odota, nyt minulla on lääkkeiden suoma rauha, pian ne vetävät minut raskaaseen uneen josta herään joskus iltapäivällä. Tekisi mieli juoda, litkiä hieman hilpeyttä tähän onttoon ruumiiseen. Mutta hän ei haluaisi minun juovan. Siispä vain odotan vapauttavaa, ihanaa väsymystä.

Sen jälkeen kun heräsin

Onneksi en kuollutkaan. Se olisi niin sääli. Nyt on kesä ja minä asun kaupungissa jossa puut suhisevat pulleina ja jatkuvat sinne asti mistä taivas alkaa. Menen kyllä rikki muutamasta sanasta, sitten värisen hillittömästi vaikka ulkona ihmiset kylpevät auringossa, lopulta ompelen jäseneni taas yhteen ja kompuroin takaisin elämään. Jos olisin kuollut niin ei olisi tätä kipua ja rakkautta ja iloa. En ole vieläkään kasvanut aikuiseksi, häpeä. Mutta ei se haittaa, en ehkä haluaisikaan. Kun minulta kysytään, mitä teen, en tiedä mitä vastata. Tanssin, luen, istuskelen kahviloissa vanhojen tuttujen kanssa, matkustelen minkä budjetti sallii, odotan aina jotain. En enää elä erityisen moraalittomasti, mitä nyt välillä tarttuu joku rihkamakoru Hennesissä mukaan. Ei mitään sen pahempaa. Haaveilen kyllä häpeilemättömän suurista asioista, se ei kai ole rikos. Tiedän etten tapa itseäni, olen siihen ihan liian utelias elämään.