Olen laiminlyönyt blogiani jo sen alkumetreillä.
Viimeiset kuukaudet olen pitänyt itseäni esimerkkinä ihmeparantumisesta syömishäiriöstä. Olen unohtanut kalorit, syön mitä huvittaa ja miten paljon huvittaa, en pakkoliiku, käytän hissiä, en kävele rullaportaissa, rouskutan sipsejä ja karkkeja enkä pelkää kermaisia kastikkeita tai suklaaata.
Kuitenkin tajusin, että jos antaisin painoni nousta, putoaisin luultavasti sietämättömään ahdistukseen. Olen yhä hoikka, en näytä anorektikolta mutta olen alipainoinen. Alasti näytän vielä melko karmealta, liikaa luita ja liian vähän muotoja.
Uskalsin vasta tällä viikolla pudottaa tanssitunnit pois elämästäni. Olen tähän asti juossut baletista akrobatiatunneille ja kaatunut illalla kuolleena sänkyyn. Se tuntui hyvältä, mutta tajusin että pakenen pysähtymistä tukahduttamalla päiväni liikuntaan. Karsin vähän kaikkea pois ja jätin vain voimistelun. Muistan itseni silloin pikkuisena jumppatossut jalassa hikoilevana saparopäänä joka itki kun valmentaja painoi selästä syvempään venytykseen. Kuitenkin kaipaan sitä kaikkea, tavoitteita ja mieletöntä onnistumisen tunnetta.
Haluan olla pieni ja hoikka mutta ei tikkukäsillä heitetä flikkejä tai kärrynpyöriä. Olen niin helvetin jumittunut tähän painoon, jota on enää turha selitellä pienillä luilla ja loistavalla aineenvaihdunnalla.

Ja sitten hän. Kaikesta huolimatta palasin hänen luokseen. Rakastan häntä joka päivä enemmän. Vaikka kuinka yllytän häntä lyömään, hän vain vetää minut syliinsä ja antaa vihansa sulaa. Voiko ihminen todella muuttua niin paljon?