Olen laiminlyönyt blogiani jo sen alkumetreillä.
Viimeiset kuukaudet olen pitänyt itseäni esimerkkinä ihmeparantumisesta syömishäiriöstä. Olen unohtanut kalorit, syön mitä huvittaa ja miten paljon huvittaa, en pakkoliiku, käytän hissiä, en kävele rullaportaissa, rouskutan sipsejä ja karkkeja enkä pelkää kermaisia kastikkeita tai suklaaata.
Kuitenkin tajusin, että jos antaisin painoni nousta, putoaisin luultavasti sietämättömään ahdistukseen. Olen yhä hoikka, en näytä anorektikolta mutta olen alipainoinen. Alasti näytän vielä melko karmealta, liikaa luita ja liian vähän muotoja.
Uskalsin vasta tällä viikolla pudottaa tanssitunnit pois elämästäni. Olen tähän asti juossut baletista akrobatiatunneille ja kaatunut illalla kuolleena sänkyyn. Se tuntui hyvältä, mutta tajusin että pakenen pysähtymistä tukahduttamalla päiväni liikuntaan. Karsin vähän kaikkea pois ja jätin vain voimistelun. Muistan itseni silloin pikkuisena jumppatossut jalassa hikoilevana saparopäänä joka itki kun valmentaja painoi selästä syvempään venytykseen. Kuitenkin kaipaan sitä kaikkea, tavoitteita ja mieletöntä onnistumisen tunnetta.
Haluan olla pieni ja hoikka mutta ei tikkukäsillä heitetä flikkejä tai kärrynpyöriä. Olen niin helvetin jumittunut tähän painoon, jota on enää turha selitellä pienillä luilla ja loistavalla aineenvaihdunnalla.

Ja sitten hän. Kaikesta huolimatta palasin hänen luokseen. Rakastan häntä joka päivä enemmän. Vaikka kuinka yllytän häntä lyömään, hän vain vetää minut syliinsä ja antaa vihansa sulaa. Voiko ihminen todella muuttua niin paljon?

AAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHHH!

Huudan itseni kappaleiksi. En saa mennä takaisin, en saa mennä hänen luokseen. Ei ei ei ei. Hän ei saa enää satuttaa minua. En saa enää ikävöidä häntä. Minä, kaukana hartaasta ja uskovasta kristitystä, rukoilen jumalaa että rakkauteni häneen kuivuisi. Etten enää tuntisi mitään.

Sinä iltana kun sormus katosi, rukoilin ensimmäistä kertaa. Eikä se auttanut. paitsi että sormus löytyi. Ja jo seuraavana päivänä kaikki rakkaimmat esineeni iskeytyivät sirpaleiksi lattiaan, kumarruin suojelevasti ja rajusti itkien viimeisten ehjien koriste-esineitteni yläpuolelle, rukoilin häntä säästämään edes ne. Ja sitten hän repi kiiltokuvani. Keijuni, enkelini, perhoseni. Sain korvapuusteja ja vaatteet lensivät kumaralle painunutta selkääni vasten. Pakkaa, häivy, huora.

Tappaisi minut jo.

Sen sijaan hän heltyy. Jää. älä lähde, en anna sinun lähteä. Mutta minä en uskalla enää jäädä.

Tiedän, mitä ajattelette. Mutta ei hän ole sellainen. Hän on hyvä kiltti hellä rakastava hauska herttainen huomaava. Hän on kaikkea mitä tarvitsen. Hän on minun valoni ja toivoni ja iloni, hän on minun maailmani keskipiste ja sen kasassa pitävä voima. Hän on turvani, kotini, haaveeni. Minulla ei ole mitään ilman häntä. Ja hän on tehnyt eteeni enemmän kuin kukaan olisi osannut odottaa. Kun sairaalat eivät enää halunneet minua riesakseen, hän otti minut luokseen, harjasi pitkiä hiuksiani, laittoi ruokaa, vei minua sinne ja tänne ja rakasti enemmän kuin kukaan. Hänen avullaan paranin syömishäiriöstä, lopetin viiltelyn, rauhoittavien käytön. En tiedä kuka tuo poika on, joka huutaa ja paiskoo tavaroita, en tunne häntä.